Hullumpi Joulukansa

Marraskuu - tuo vuoden synkin kuukausi takana. Vaikka täällä päin maailmaa onkin päivän mittaan saatava valon määrä hieman pidempi, ei se kuitenkaan suomalaisen marraskuuta synkistelevän mieltä ole juuri lämmittänyt. Ei olisi joulukuu ja ensilumi, joka iloksemme täällä pysynyt maassa jo kolmisen päivää, voineet saapuakaan parempaan aikaan. Pelkästään jo lumen tuoma valoisuus on tuonut uutta puhtia jokapäiväiseen elämään, mutta myös tuon synkimmän kuukauden vaihtuminen joulukuuhun on jo osaltaan positiivinen ilmiö, vaikka marraskuun mittaan tulikin tehtyä, kokeiltua ja koettua kaikkea uutta. Seuraavassa päivittelenkin mitä kaikkea sitten viime kirjoituksen jälkeen onkaan tapahtunut. Niin ja uskollisilta lukioilta olikin tullut sen suuntaista palautetta, että jonkinmoista paikallisesta olut-/ruokakulttuurista kertovaa päivitystä kaivattaisi. Se jääpi vielä tässä vaiheessa kirjoittamista nähtäväksi riittääkö runosuonta tänä torstai-iltana niin pitkälle...

Marienplatz - München

Viimekirjoituksen lopuksi ounastelinkin, jospa olisin vielä jaksanut kirjoitella ja pohtia hieman tarkemmin vaihtoaikana heränneistä tunteista ja tuntemuksista jokapäiväisessä vaihtoelämässä. Jos nyt sitten aloitetaan niistä negatiivisimmista, niin varmaan tunne läpi sormien valuvasta ajasta on suurin. Mikään päivä ei tunnu menevän ennalta suunnitellun mukaan, ja päivän päätteeksi löytää itsensä taas surffaamassa netissä mitä turhanpäiväisimpiä asioita. Toinen turhauttava asia alkaa pikkuhiljaa olemaan kaikkien uusien ihmisten tapaaminen ja ainainen meneminen sinne, tänne, tuonne, niiden, näiden ja noiden kanssa. Aikamoista seilaamista eri kaveporukoiden kanssa - säätämistä, järjestämistä sekä suotamista ja huopaamista suuntaan jos toiseen. (Kaksi edellistä lausetta oli tarkoituskin olla vailla päätä ja häntää, koska siltä ainakin pään sisällä välillä tuntuu, ja varmasti useat, jotka vaihdossa jo olleet, ovat huomanneet saman asian.) Siinä ehkä päällimmäiset karvoja nostattavat tuntemukset tällä erää, ja joku voisi kysyä kuinka on tuon koti- ja Suomi-ikävän laita. Siitä sen verran, ettei yllätyksekseni ole pahemmin päässyt syntymään. Sen verran suomalaisia asuu Münchenin alueella, sekä eritoten läheisiä ystäviä kotimaasta vaihdon mittaan tasaisin väliajoin tullut tavattua, mikä lievittänyt pahimpaa koti-ikävää. Tietenkin myös skypen olemassa olo on erityisesti lievittänyt kaipuuta omaan perheeseen, ja heidän kanssaan onkin tullut puhuttua aika ajoin. Ainut vaan, että suurin ikävä taitaa olla perheemme karvaisinta asukkia, joka ei oikeen ymmärrä tuon audiovisuaalisen viestintämuodon hienouksia, kun tämän päivän laitteista puuttuupi tuo heidän kaltaisilleen tärkeimmän astiominaisuuden lähetyskyky. No kerran sentään taisi heilauttaa häntää "tutun" äänen kuultuaan, ja se jos mikä lämmitti mieltä.

Marraskuun mittaan tuli liityttyä paikalliseen kolmatta sarjatasoa Saksassa pelaavaan salibändyjoukkueeseen nimeltä PSV Wikinger München. Liityminen toi aimoannoksen uutta puhtia ja ennen kaikkea rutiinia marraskuuhun kahden viikottaisen treenin ja yhden pelilauantain muodossa, jolloin pelasimme kaksi täysi mittaista ottelua Rosenheimin lähellä sijaitsevassa pikkukylässä. Peli lauantai päättyikin yhteiseen illallispyötään Augustiner Kelleriin, jossa "maisteltiin" tietenkin alueen parasta ja myös suosituinta helles tyyppistä olutta - Augustineria, jota tulikin siemailtua ruokailun yhteydessä sellaiset 2,5 litraa. Ruoaksi tietenkin alueen perinneruokaa Schweinshaxe'a kera Kartoffelnknödel'in, joka kuuluu hyvin kiinteänä osana lisukkeeksi paikallissa liharuokakulttuurissa. Aikaisemmin kyseistä, kai jonkinmoiseksi prosessoiduksi perunaruoalsi luokiteltavaa lisuketta olinkin maistanut syödessäni Jungschweinebratenia, joka siis hyvin pitkälti kotimaisen joulukinkun makuista liharuokaa, hyvin samanlaisine kinkkukastikkeineen ja sinappeineen.

Säälittävää naamakarvoitusta, minkä vuoksi noin hapan ilmekin

Mitäs muuta marraskuu toikaan mukanaan. No ainakin Movemberin, ja naamavärkki ei ollut koskaan aikaisemmin tuntunutkaan ja näyttänytkään yhtä epämukavalta. Säälittävän viiksieni kasvun vuoksi joiduin kompensoimaan osallistumistani tähän hyvän asian puolesta tehtävään tempaukseen parran kasvattamisella. Positiivisena puolena tietenkin voi pitää parranajosta säästetty aika, joka tosin vaan kului mitä todennäköisimmin johonkin tyhjänpäiväiseen haahuiluun. Mutta kuitenkin, tulipa tehtyä ja nyt naama tuntuu puhtoisemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Parta ja sen kasvattaminen on muisto vain, ja marraskuinen naamakarvoitukseni taitaakin olla tukkimassa tällä erää lontoolaisen hostellin poistoviemäriputkia.

Marienplatz - Freising

Tosiaan marraskuun lopuksi tuli käväistyä Lontoossa, jossa joulu olikin jo ottanut tiukan otteensa tuosta kostean ja kylmän saaren kansasta. Vaikka tällä kertaa ilmat jättivätkin matkalaiset sentään kuiviksi, voi täysin päinvastaista sanoa paikallisen pubikulttuurin suomasta kosteudesta. Oluita tulikin nautittua oikein olan takaa, ja uusiakin tuttavuuksia tuli silla saraa kokeiltua. Englantilainen olutkulttuuri eroaa kyllä huikeasti saksalaisesta, sillä ainakaan Bayerissa oluessa ei ole tarkoituskaan olla niin paljon humalan tai maltaan makua, saatika suutuntumaa, koska täällä päin alueen tyyppiolut, helles, on tehty veden korvaajaksi ja sitä tulee pystyä juomaan vuorokauden ajasta ja tilanteesta riippumatta. Kuitenkin ovat paikalliset erittäin korkealaatuiset ja ennen kaikkea edulliset helles-tyyppiset oluet, noista viimeisimmistä ehkä hieman negatiivissävyisistä sanoista huolimatta, suurempi makunautinto kuin yksikään suomalainen perus bulkkiolut. Vielä erityismainintana paikalliset perinteiset tummat oluet (traditional dunkler/dunkel) niiden valikoimista löytyy suurta vaihtelua, parhaimmillaan maun puolesta ihan loistavia, vaikkakin paikalliseen tyyliin runkoa niistä saakin hakea kissojen ja koirien kanssa.

Se oluista toistaiseki, ja lupaan palata aiheeseen vielä täällä olonaikana. Pitää vain saada hieman enemmän koekemuspohjaa niistä kirjoittamiseen ja ennen kaikkea niiden maistamiseen. Harjoitus tekee mestarin, joten sillä filosofialla kohti uusia olutnautintoja...

Kotikadun vastapäisen kivilinnan Jouluilotulitusta

Näin lopuksi oluista siirrytäänkin luentevasti toiseen sydäntä lähellä olevaan asiaan, Jouluun. Tiedän, etteivät kaikki syty kyseisestä vuodenajasta, mutta täällä asuessa ei sen sivuuttaminen ole inhimillisin kyvyin lainkaan mahdollista. Itse tosin tykkään Joulunajasta, ja sitä jo ehdinkin kaipaamaan marraskuun lopussa, kun seurailin fabon puolelta ystävien pikkujoulupäivityksiä. Täällä päin ei tunneta käsitettä pikkujoulu kaikkine kosteine ainejärjestö- ja työpaikkajuhlineen, vaan kaveriporukat ja perheet pitävät keskenään niin sanottuja roska-jouluja. Näissä juhlissa kukin osallistuja tuo mukanaan itseltä löytyvän turhan esineen, joka jaetaan tai pikemminkin nostetaan samaan tyyliin kuin meidänkin pikkujouluissa säkistä lahjaksi jollekin toiselle. Mielestäni oiva tapa ehkä jopa kopioitavaksi, koska tällöin ei jokaisen tarvitsisi ostaa sitä turhaa kahdesta viiden euron pakkosuklaarasiaa tai joulukoristetta, vaan aikaisemmat omaan nilkkaan kohdistuneet vahingot voi laittaa kiertämään. Niin ja tämä vaihtoehto myös edullisempi ja ekologisempi! Lisäksi paikallisilla on aivan uskomaton intohimo joulukrääsään ja sitä myyviin joulumarkkinoihin. Pariin päivään en ole nähnyt yhtäkään Münchenin tai Freisingin keskusta-alueen aukiota, joka ei olisi täynnä erinäköisiä ja kokoisia kojuja, jotka myyvät kaikkea jouluista Glühweinista ja suklaapukeista joulukuusiin ja -kynttilöihin. Mutta nyt enskertaan, ja seuraavaa päivitystä saaneekin odotella ensvuodenpuolelle, joten kaikille mukavaa Joulunodotusta.