Palaamisia

Kahden viikon tapahtumarikas joululoma Suomessa vierähti vauhdilla, ja nyt on sitten saavuttu takaisin tänne väliaikaiseen "kotimaahan". Aivan uskomaton fiilis oli palata hetkeksi rakkaan kotimaan kamaralle, ja ennen kaikkea tavata kavereita ja muita lähimmäisiä ihmisiä. Kahden viikon pikainen visiitti osoittautui aika optimaaliseksi, ja sinä aikana kerkesi nähdä suuren liudan ystäviä sekä viettää aikaa perheen parissa, ja mikä parasta - ulkoilla ja präijätä koiruuden kanssa.

Nyt on varmasti pahempi ikävä kaikkia kotiin jääneitä kuin koskaan aikaisemmin reissun aikana. Tämä kaiketi aika yleistä, mutta kuten jo aikaisemmin sanonut tai tuonut esille, ei tämä etäisyys kotimaahan niin henkisesti kuin fyysisestikään kovin kaukainen ole. Sellainen kolme ja puoli tuntia kotiovelta toiselle, (tosin tänään huomattavasti pidempi, mutta palaan asiaan myöhemmin) sekä skype- ja meselinjat toimii varsin mukavasti. Toista se on esimerkiksi kolumbilaisella kämppiksellä, jolla ei pitkän välimatkan ja kalliiden lentolippujen vuoksi ollut mahdollisuutta matkustaa kotiin jouluksi. Aiheesta puhuttukin hänen kanssaan ja ymmärrän hänen lähestymistapaansa koti- ja kaveri-ikävään varsin hyvin. Eli kun ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta nähdä tai tavata vanhoja kavereita kotimaassa vaihdon aikana, ei niihin oman pään hyvinvoinnin vuoksi kannata pitää yhteyttä. Kyllä kavereiden juttuihin pääsee taas mukaan, kun palaa takaisin kotiin. Niin ja onhan tuo välimatka Kolumbiaan kaikinpuolin huomattavasti pidempi.

Joulu ja Uusivuosi sujuivat molemmat mallikkaasti. Kuitenkin ensimmäinen järkytys kotimaan kamaralle palattua oli keuhkoihin tunkeutuva kylmyys ja loputtomat kinokset. Münchenissä asuvat olisivat varmasti toivoneet Jouluaaton olleen viikkoa aikaisemmin, sillä vielä silloin täällä oli sellaiset parikymmentä senttiä lunta ja mukavaa pikkupakkasta idyllisine lumikuuroineen. Ja muutama päivä ennen joulua Föhni puhalsi ja sulatti lähes kaiken pois. Toista se oli pyhien aikana Soumessa ja pääsi todistamaan yhden ihmiselämän ajan varmasti kovalumisinta talvea Etelä-Suomessa. Tosiaan nyt voi sanoa, että tuli käytyä todellisessa talvi-ihmemaassa, mutta onneksi loma oli muutakin kuin tunturia ja lunta. Ainakin napaan tuli ahdettua taas niin paljon herkkuja joulupöydän antimista pizzoihin sekä tietenkin kasoittain suklaata, mikä näkyy niin vyötäröllä kuin poskissakin. Uusivuosi toi aimoannoksen lisää huoletonta ajanviettoa, eikä ylimääräisiä kaloreita tosiaankaan laskettu, kun hyvän mielen juomat ja tasapainottavat ruoat virtasivat vapaasti leipälävestä sisään. Kiitokset vielä kaikille, jotka tekivät näistä Suomessa vietetyistä parista viikosta unohtumattomat!

Niin sitten siihen "kotiin" -paluuseen, mikä sujui viimeistä vajaan viiden kilometrin etappia lukuunottamatta kuin elokuvissa. Tottakai, tänäänhän on juhlapäivä, joka meinää sitä, että täällä käytetään sunnuntailiikennettä kuten Suomessakin. Tämä seikka olikin jo tiedossa, mutta paikallisen bussiliikenneyrityksen mukaan tänään on jokin ihan muu päivä - vapaapäiväkö? Tai ainakin se vaikutti siltä, kun hölmistyneet busseja odottavat ihmiset katselivat vuoroin aikatauluja ja kellojaan vain todetaakseen minuutti jälkeen minuutin, ettei ainakaan aamun ensimmäisiä vuoroa tulla ajamaan. Odottelin bussin varsinaista lähtöaikaa sellaiset puolisen tuntia, ja noin 15 minuuttia virallisen lähtöajan jälkeen käväsin kurkistamassa muiden laitureiden bussilinjojen sunnuntailiikenteen aikataulut, selvittääkseni olisiko minkään bussin pitänyt vielä saapua/lähteä asemalta, kun ei ainuttakaan paikallisen liikenteen bussia ollut vielä näkynyt. No tottakai, mikäli aikatauluaja on uskominen, näin olisi pitänyt tapahtua, mistä vedin sitten johtopäätöksen Nikke Knatterton maiseen tyyliin ("Ich kombiniere!"), ettei bussit liiku tänään lainkaan. Ei kai siinä sitten muu auttanut, kun ottaa kamat kantoon ja suorittaa pienoinen täyspakkausmarssi kotikoloon, koska takaraivossa kutkutti vielä loman aikana tuhlatut rahat ja päätin aloittaa uuden vuoden täällä elämisen lompakonnuoreja hiukan kiristäen. Peilikirkkaalla jäällä vajaan 20 kilon rinkan, suksipussin ja noin 10 kilon käsimatkatavaroiden kanssa marssiminen ei ole mitään maailman vakainta hommaa, kun joka toisella askeleella meinaa vetää lipat.

No kotiin kuitenkin selvittiin ongelmitta, jos ei nyt lähes täydellistä uupumista päälle puolentunnin marssimisen 35 kilon kantamusten kanssa pidä suurempana ongelmana. Eipähän ainakaan tarvitse tänään mennä mitään muuta urheilullista tekemään, joten nyt valmistamaan päivällistä, jonka jälkeen nauttimaan bayerilaisesta talvimaisemasta sekä tietenkin kotimaasta tuodusta fasun sinisestä. Kirjoittelenkin varmaan tuossa kohtapuoliin, kun selviää tarkemmin tammikuun lopussa alkavat työkuviot. Siihen asti näkemiin ja oikeen mukavaa vuoden 2011 alkua!