Ensimmäiset askeleet

Juosten, kävellen ja hoiperrellen on tämä seikkailu alkanut, ja nimen omaan esitetyssä järjestyksessä. Eritoten lentokoneen nostettuaan laskutelineet, laukkasivat ajatukset koulutaipaleen alkuvaiheilta kyseiseen hetkeen, kun hyvä lentosää avasi näkymät Martinlaakson koulun valko-vihreä-punaisiin rakenteisiin. Siellä tuli suoritettua sellaiset kuusi vuotta koulutaivalta, ja nyt noin saman mittaisen Helsingin yliopistossa juostenkuluneen ajanjakson jälkeen, on aika ottaa askel kohti uutta opiskeluympäristöä. Ajatukset pyörivät myös pallon ympärillä, sillä lentokoneen kaartaessa kohti etelää näkyivät komeasti Myyrmäen palloilupyhätöt, joissa on tullut potkittua pallo jos toinenkin. Tuolloin ajattelin - toivottavasti mukana oleville jalkapallokengille löytyy käyttöä.

Juokseminen jatkui välittömästi heti laskeutumisen ja kamojen noutamisen jälkeen, sillä Franz-Joseph Traussin lentokentän työntekijöillä ei tuntunut olevan minkäänlaista kiirettä toimissaan - toisin oli meikäläisellä. No mutta 20 min koneessa odottelun jälkeen laskuportaat vihdoin ilmesyivät, ja päästiin jatkamaan tuloaulaan. Tässä vaiheessa heitin jo hyvästit ajatukselle, että olisin matkanut Freisingiin julkisilla. Nopea tankkaus, taksiaseman etsiminen ja kuskille sanat: nach Freising Alte Akademie ein und ich bin in Eile, bitte! - ja aikaa avainten noutoon sellainen puolituntia. Sain vastaukseksi jotain, että pitää kirjoittaa tähän laitteeseen tarkka osoite, jotta löytää perille tai jotain muuta vastaavaa.  Olipahan verkkainen kaveri tämä kuski, mutta ajaminen seiska-sarjan bemmulla saa kiireen tipahtamaan pois mielestä, joten matka taittuikin varsin mukavasti sellaisessa parissakymmenessä minuutissa maalaismaisemia ihastellen. Perillä 10 minuuttia aikaa etsiä oikea toimisto, ja rinkalla, samanpainoisella urheilukassilla sekä olkalaukulla varustettuna se ei ollutkaan aivan hetkessä tehty. Viimein kellon löydessä tasan 12 löysin tieni yltä päältä hiessä Studentenwerkin (paikallinen HOAS) toimiston oven eteen. Se oli jo kiinni! No ei muuta kuin reipas koputus oveen ja katsotaan miten käy? Kivasti olivat vielä molemmat virkailijat työn touhussa ja sain vuokrasopimukset allekirjoitettua sekä avaimet uuteen asuntooni. Jari 1 - Kiire 0!

Seuraavaksi pohdinkin jo paikallisiin kulkuvälineisiin tutustumista, ja sitä olikin toimiston rouvat ehdottaneetkin, koska niin paljon kannettavaa. Matka kampukselta opiskelijaasuntoloihin on vain sellaiset vähän päälle kilometri, joten päätin kantamuksista huolimatta kävellä. Matkan aikana sain jo hieman ensimakua, tai no oikeastaan tuoksua siitä, millaiseen paikkaan olinkaan muuttamassa. Freising on siis sellainen päälle 40 tuhannen asukkaan mitä söpöin peltojen rajaama pikkukaupunki kumpeilevassa harjumaisemassa, jossa talojen julkisivut ovat värikkäitä ja kauniiden kikkojen tornit työntyvät ylös muodostaen tyypillisen keski-eurooppalaisen pienkaupungin siluetin.

Alun kiireen jälkeen oli siis aika hetki hengähtää, ja päätinkin aloittaa taloksiasettumisen interweb-yhteyden aktivoimisella. Se osoittaukin astetta hankalammaksi, koska joiduin tekemään koneella asioita, joita en koskaan aikaisemmin edes kotopuolessa ole joutunut tekemään, ja ohjeet ainoastaan saksaksi - Toll! No yrityksen ja erehdyksen kautta ja lukuisten IP-osoitteiden näpyttelyn jälkeen pystyin taas tuntemään itseni täysinäiseksi, nettiin kytketyksi, ihmisolennoksi. Oma asuntoni ei oikeen kummallisia virekkeitä ainakaan vielä tarjoa. Kanssani täällä asuu kourallinen toistensa kanssa perheileviä kiinalaisia, jotka tosin muuttavat täältä noin viikon kuluttua pois. Seurakseni jää ainakin kolumbilainen hölösuu ja muutamia saksalaisia, jotka eivät tosin vielä ole palenneet kesälaitumilta. Näin ollen menoa ja meinikiä täytyi lähteä hakemaan suurempiin ympyröihin, ja suunta otettiinkin veljen luokse kohti Muncheniä.

Hoipertelua oli luvassa niin kirjaimellisesti kuin kuvainnolisestikin. Ensinnäkin lähdin Muncheniin siinä toivossa, että sieltä voisin noutaa opiskelijakorttini, joka on välttämättömyystarvike kaikennäköisten asioiden hoitamisessa ilmaisesta opiskelijapankkitilistä matkakorttiin sekä edulliseen syömiseen ja kirjaston koneilla surffaamiseen. TUM:in opintotoimistossa käyminen osoittaukin hukkareissuksi, eikä kansainvälisten asioiden toimisto ollut auki. Hoipertelevalla saksalla sain selville, että mahdollisesti opiskelijakorttini on lähetetty kotiosoitteeseeni, mikä tässä tapauksessa olisi tarkoittanut vielä Suomen osoitetta, tai ainakin kirjaston täti näin ounasteli. Hmm, kummallinen käytäntö, mutta mikäs avuksi - soitto Jounille, käynti elintarvikekaupassa (lue: olutkaupassa) ja kurssi kohti Oktoberfestiä.

Sieltä löytyikin sitten sitä kaivattua menoa ja meinikiä riittämiin, eikä kyseinen tapahtuma jätä varmasti ketään kylmäksi, paitsi tietenkin lompakon. Litran kolpakko, eli Mass (tosin vaahto poislukien itse olutta 6-7 desiä) maksaa 8-9 euroa, eikä tarjoilija anna kympistä vaihtorahaa, jossei sitä erikseen tajua pyytää. Hulinoissa on siis jo tullut käytyä kahdesti, mutta vielä itse juhlatelttojen sisältä emme ole sijaa löytäneet, mikä ei sinäänsä ihme, sillä ensivuoden festien pyötävaraukset tulevatkin jo nyt marraskuussa myyntiin. No mutta tunnelmaan pääsee jo hyvin mukaan juhlatelttoja ympäröiviltä terasseilta, ja nämä sopivat myös paremmin seurusteluun, koska meteli telttojen sisällä on korvia huumaava, mutta niin on tunnelmakin. Juhlat siis jatkuvat vielä päälle viikon, joten eiköhän tässä vielä kolmannenkin kerran siellä tule käytyä. Jospa silloin löytäisimme tilaa myös itse teltoista, kun muu juhlakansa alkaa pikkuhiljaa väsymään. Joten kerran vielä: Ein Prosit der Gemütlichkeit!

Torstaina saapuivat jo ensimmäiset tutut naamat kotopuolesta, ja heidän kanssaan tulikin torstain festien lisäksi vietettyä perjantaipäivä erinäisiä Munchenin nähtävyyksiä ihastellen. Jo toistamiseen elämän varrella tuli noustua 7 m/s nopeudella Olympiapuiston torniin, jonka sisältä löytyy rock-museo, ja jonka päälle 180 metrin korkeudessa olevalta näköalatasanteelta aukeaa huikeat näkymät yli Munchenin ja lähialueiden, aina Alpeille asti. Lisäksi kävimme katsastamassa BMW-weltissä millaisella autolla olisi mukava ajeskella, jos vaikka tänään narahtaisi veljelle tuo Suomessa suurin koskaan jaossa ollut lottopotti. Samaan lottovoittaja-katogoriaan kuuluu myös Maxmilianstrassella olevat putiikit, sekä niiden eteen pysäköidyt luksusautot, eli katsastettiin siis paikka johon tullaan sittemmin soppailemaan. Loppuiltapäivä hengailtiin vehreässä Englische Gartenissa ja käväistiin Chinesischer Turmilla vetämässä yhdet Massit suunkostukkeeksi.


Siinäpä reissu kaikessa pitkäisyydessään tällä erää. Tänään siis palasinkin takaisin kotiin Freisingiin, ja päätin saada jotain aikaseksi, ja se oli tämä blogi. Toivottavasti tämä ei jää ainutkertaiseksi, vaan saan revittyä itseni jatkossakin kirjoitusmoodille. Eiköhän tässä kaikennäköistä raportoitavaa taasen ilmesty, viimeistään kun omat orientoivat viikot tuossa  lokakuun alussa alkavat. Joten viimeistään siihen, tai vähintään enskertaan. Tschüss!